Nyt se alkoi. Tai oikeastaan jo viime viikon maanantaina. Se kauan kauhulla odotettu aika, jolloin rakas on kiinni: Inttileskeyteni on virallisesti alkanut!
Kuvittelin, ettei inttileskeys tule tuottamaan minkäänlaisia ongelmia tai tunnepurkauksia. Voi kuinka väärässä olin.
Näin OP:n viimeksi viime sunnuntaina illalla ja minä itkin. En mennyt edes linkkupysäkille saattamaan seuraavana aamuna, koska ajattelin, etten jaksa toista itkukohtausta. Itkin sitä, että en tiedä milloin näen OP:n seuraavan kerran. Itkin sitä, etten voi soittaa tai laittaa viestiä juuri silloin kun tuntuu siltä.
Olin loppu joululoman vielä kotona ja lähdin Jyväskylään torstaina. Vasta palattuani Jyväskylään tajusin, että minulla ei ole pitkään aikaan ketään, jolle voisi kertoa sellasia asioita, joita ei vain voi kertoa muille. Itkin taas. Ahdisti enkä saanut yöllä kunnolla unta. Tuntui että olisin ollut täysin yksin. Herään välillä yöllä ikävään ja ns. läheisyydenkaipuuseen. Välillä tuntuu, että haluaisin yrittää "unohtaa".
Tämä ensimmäinen kuukausi tulee olemaan selviytymistä ja ikävöintiä, mutta toivottavasti kohta helpottaa (ajatus siitä, että inttiä tulee kestämään noin vuoden, ei kyllä lohduta yhtään...). Kaikki tuntuu niin uudelta, eikä välttämättä hyvässä merkityksessä. Kaikki tuntuu niin oudolta.
Kuulostaa siltä, että OP olisi vähintääkin kuollut tai meille olisi tullut ero :D Onneksi kyse on "vain" intistä.
 |
| Suunnittelen inttitukan leikkuuta |
Kyllä tää viel tästä :D Tiiän etten oo yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti