Ajatuksia poismuutosta

En oo varmaa ennen tehnykkää tällasta vakavampaa pohdiskelu-postausta tänne. Nyt oli kuitenkin pakko saaha kirjottaa jotain, koska mielen päällä on ihan hirveesti asioita mun lähitulevaisuuden elämää koskien, sillä nyt se on virallista. Muutan parin viikon päästä Jyväskylään. Pääsin siis Jyväskylän ammattiopistoon opiskelemaan lähihoitajaksi yo-pohjaisesti. Oon tottakai tosi innoissani siitä, että pääsen muuttaan ja saan aloittaa itsenäistymisen oikeen kunnolla, mutta on paljo asioita, jotka mietityttää.

En oo ikinä asunu Jyväskylässä, en oo käyny Jyväskylässä (läpiajoa ei lasketa. En oo pysähtyny siellä mihinkää), en tunne Jyväskylästä ketään. Olo tuntuu aluksi varmasti tosi yksinäiseltä ja orvolta, koska ei oo ketään, kelle kertoa syvällisempiä asioita. Äiti kehotti mua ettimään heti alkuun jonku työn ja ryhmäharrastuksen. Kattelin mitä ois tarjolla ja löysinki jotai kiinnostavii juttuja, niiku esim reggaeton tunteja ja jumppaa ja lisäks myös sellasii, mitä haluisin kokeilla kuten capoeiraa ja tankotanssia. Vaikka yleensä saan tosi helposti kavereita, mua pelottaa jonku verran se, että siellä kaikki on jo tuttuja keskenään ja kaikilla on omat piirit ja kuviot joihin mä en välttämättä mahu. Tiiän että tää on iha tyhmä pelko, ja aina varmasti joku toinenki yksinäinen, mutta koskaan ei voi tietää. Entä jos siellä ei oo yhtään munlaista ihmistä? Sellasta mun henkistä? 
Jyväskylä on mulle paikkanaki ihan tuntematon. En varmaan tuu ikinä oppimaan miten minnekin mennää ja mitä reittii kannattaa käyttää (en osaa suunnistaa omassa kaupungissakaa...). Toisaalta uudet maisemat saattaa inspiroida esim lenkkeilyn alottamiseen, koska on nii paljon paikkoja ja reittejä jotka pitää käyä läpi.

Yks asia mua harmittaa eniten tässä muutossa: Kaikki mun kaverit, poikaystävä, perhe, kaikki jää tänne. Tottakai mä tuun käymään useestikki kotona, Jyväskylästä on 3h bussimatka Ouluun. Mutta aluksi voi tuntuu tosi oudolta, ettei voi vaa laittaa viestiä kavereille että tehtäskö tänään jotain, jos on tylsää, eikä lähtä käymään poikaystävän luona, ku tulee läheisyydenkaipuu. Näkemisiä pitää aina oottaa. Niille pitää laatia aikataulu, koska vaikka haluisin nähä kaikki saman viikonlopun aikana, se ei vaan oo mahollista.

Koulu, jossa alotan on siis ammattikoulu. Musta tuntuu jo nyt ihan pikkuisen siltä että mä en kuuluis sinne. Tällanen tuntemus on oikeesti ihan tyhmä. Oon vaa nii juurtunu tähän "minä olen lukiolainen, en amis"-rooliin, jota on pidetty yllä sen 3 lukiovuotta. Mulla ei oikeestaan oo minkäänlaista hajuu amiksen systeemeistä ja todennäköisesti niiden oppimiseen menee pieni tovi. Kai se vaatii jonku verran totutteluu, ettei oo koeviikkoja, pakollisia b-ruotsin kuunteluharjotuksii, mantsan esitelmii eikä miljoonaa sivuu muistiinpanoja (tiiätte mitä tarkotan).

Kukaan ei tosiaan muuta mun kanssa. Asun yksin. Tai solussa, kämppiksen kanssa, mutta ilman ketää tuttua. Osaanko mä? Tuntuu että pienestä ja huolettomasta Emiliasta pitäsi nyt yhtäkkii kasvaa osaava ja tärkeä aikuinen, joka tietää kaiken. Yksinasuminen aikuistuttaa varmasti aika paljon. Ei oo äitiä kertomassa miten maksetaan laskut ja vuokrat, miten laitetaan ruokaa tai pestään pyykkiä, miten siivotaan vessoja ja mitä kannattaa tehdä tässä ja tuossa tilanteessa. Kaikki pitää hoitaa itse. Onhan se tietty tosi jännääki ku oon vastuussa yksin omasta elämisestä, mutta yksin asuminen tuo paljon velvollisuuksii. 

Mulla toisaan on kämppäkaveri, koska asun solussa. Oon kuullu tarinoita äitiltä ja iskältä ihanista-kamalista kämppiksistä. Uskon todella, että mun kämppäkaveri tulee olemaan mukava, edes siedettävä, mutta en tosiaan tiiä, kuka asuttaa sen toisen soluhuoneen. Se voi olla joku mun soul mate tai se voi olla joku hörhö. Se voi olla joku tosi ihana tai se voi olla joku tiukkapipoinen pilkunviilaaja. Kämppäkaveri voi tuua jotain uuttaki mun elämään. Se saattaa olla esimerkiski jostain toisesta maasta tullu opiskelija tai se saattaa olla esimerkiksi kasvissyöjä. Oppisin asioita toisesta kulttuurista tai oppisin laittaan vegeruokaa. Odotan oikeestaan iha innolla, millasen kaverin saan.

Otan nää tulevat 2 vuotta uutena alkuna ja mahdollisuutena. Mun yo-todistus ei ollu mikään maailman paras ja sen takia en varmaankaan päässy sinne Savonlinnaan. Yritän tän kaksivuotisen avulla saada paremman todistukse, koska sitte kun oon saanu lähihoitajan paperit, ketään ei enää kiinnosta mun yo-toikkari. Tietenki yritän ens vuonna Kotitalousopettajaksi uuestaan, mutta ajattelen nää tulevat opinnot parantamisen mahdollisuutena ja opiskelen sen mukaisesti. Suunta on vaan ylöspäin.

Välillä vähän pitempää ja syvällisempää postaustaki :) Mitä sanoisitte jos tekisin myöhemmin postausken siitä, miten nää mun odotukset vastasi todellisuutta? 

Laittakaa kommenttia :)